Ulkomaankirjeenvaihtaja tekee tällä kertaa huomioita ulkomaalaisuudesta sen kunniaksi, että oleskelen Chilessä viimeinkin luvan kanssa. Pitkäpiimäisen prosessin jälkeen tätä statusta osaa arvostaa, muttei sittenkään ehkä tarpeeksi.

Ensimmäisen kerran hermot menivät jo hakemusta täyttäessä. Suurin ongelmani oli kieli: kaikki ulkomaalaisia koskevat ohjeet ja lomakkeet ovat saatavilla, luonnollisesti, vain espanjaksi. Vaikka kieleni taipuu jo ostosten lisäksi myös kahvipöytäkeskusteluun, lakipykälien tavaaminen espanjaksi oli aika takkuista. Ensimmäinen rajoite maassa oleskelulle on siis sujuva kielitaito.

Yritin käydä kysymässä neuvoja myös ulkomaalaisvirastossa: jonotettuani tunnin turhaan ymmärsin, että minun tarvitseekin ottaa lomake pöydältä ja lähettää se postissa. Onnekseni lähipiiriimme kuuluu lakimies, jota ilman en olisi osannut täyttää hakemusta ja kerätä lukuisia tarvittavia liitteitä. Eipä esimerkiksi olisi tullut mieleen käydä allekirjoittamassa selvitystä tuloistani ja menoistani notaarin valvovien silmien alla jotta asiakirja olisi riittävän virallinen.

Kesken prosessin lähdin matkalle ylitettyäni sallitun 90 päivän oleskelun, mutta hakemukseni ei vielä ollut ehtinyt edes järjestelmään asti. Jouduin hakemaan ulkomaalaisvirastosta sanktiotodistuksen, jossa tunnustan olevani maassa laittomasti. Olisin nauranut lapulle mutta kahden tunnin jonotus aamutuimaan muiden paperittomien kanssa hyydytti hymyn.

Kun kirje oleskeluluvan myönnöstä vihdoin tuli, iloitsin prosessin päättymisestä. Liian aikaisin. Edessä oli viiden tunnin odotus ulkomaalaisvirastossa passin leimaamiseksi, kahden tunnin odotus poliisilaitoksella osoitteeni rekisteröimiseksi, ja vielä odottavat visiitit maistraattiin henkilökorttihakemuksen tekemiseksi ja noutamiseksi. Nopeasti ei selvitä sieltäkään: kulkiessani yhdeksältä aukeavan maistraatin ohi klo 7.45 jono oli vasta kymmeniä metrejä pitkä. Aamukahdeksalta jono ulkomaalaisvirastoon kiersi portaita kolmannesta kerroksesta kuudenteen ja takaisin. Varhaisimmat jonottajat tulevat viraston edustalle kuulemma jo neljältä aamuyöllä.

Pahempaa kuin odotus ja ajan tuhlaaminen on kuitenkin meidän jonottajien kohtelu: tilat ovat selvästi liian pienet päivä päivältä kasvavalle ihmismassalle, ja happi, istuimet ja kärsivällisyys loppuvat nopeasti kesken. Portailla tai lattialla istuminen ja käytävässä maleksiminen on kuitenkin kielletty, mistä viraston työntekijät topakasti muistuttavat aina tarvittaessa, saaden jonottajan tuntemaan itsensä huonosti käyttäytyväksi koululaiseksi. Pois siitä portailta! Älkää istuko ikkunalaudalla! Menkää pois tieltäni! Kyllä sinne mahtuu!

Kiukutellessani näistä sangen pienistä vastoinkäymisistä yritin muistuttaa itseäni, miten onnellisessa asemassa olen: kertaakaan koko prosessin aikana minun ei ole tarvinnut pelätä, etten saisi oleskelulupaa. Ja jos en saisikaan, voin aina käydä uusimassa turistiviisumini rajan takana. Osaan lukea ja kirjoittaa, olen opiskellut riittävästi ymmärtääkseni miten maahanmuuttoprosessi toimii. Tiedän olevani oikeutettu oleskelulupaan, eikä kukaan voi karkottaa minua pois. Apunani on ystävällinen lakimies.

Ennen kaikkea: olen lähtenyt kotimaastani vapaaehtoisesti, ja voin palata sinne milloin tahansa. Kokemukseni ei ole mitään, ei niin mitään, verrattuna niihin jotka eivät jonottaessa lue romaania ja mutusta pulllaa vaan hikoilevat jännityksestä karkotusta peläten. Jos pelkään kovaäänistä, epäystävällistä virastomiesta, niin miltä se tuntuu niistä joita viranomaiset ovat oikeasti kohdelleet kaltoin? Jos tunnen itseni tyhmäksi ja avuttomaksi monimutkaisten kaavakkeiden edessä, miten niistä selviytyy kouluja käymätön perulainen siivooja? Ja jos suutun joka kerta kun vaaleahkon tukkani perääni huudetaan ja vihelletään kadulla, niin miltä tuntuu olla positiiviseksi tarkoitetun huomion sijaan haukkumasanojen ja vihamielisten katseiden kohteena?

Yritän lopettaa valittamisen tähän.