Chilen-kirjeenvaihtajan blogi alkaa poikkeuksellisesti Perusta, missä olimme chileläisen mieheni kanssa Lääkärin sosiaalisen vastuun hankevalvontamatkalla huhtikuussa.

Vaikka olinkin ensimmäisen kerran samaisella matkalla Perussa jo seitsemän vuotta sitten, oli tunnelma hankkeen vastuuhenkilönä toinen. Huolettomana juniorina kävin tapaamisissa ministeriössä, kansalaisjärjestöissä ja hankkeen kohdekouluissa antamatta puutteellisen kielitaidon tai minkään muunkaan häiritä - ymmärsin mitä ymmärsin ja jos en ymmärtänyt, ymmärsin olla hiljaa ja nyökytellä.

Tällä kertaa olimme molemmat hermostuneita jo etukäteen kaikesta siitä, mikä olisi voinut mennä pieleen, vaikkei hanke ollut kestänyt kuin pari kuukautta. Hankkeen kaksi vastuuhenkilöä olisivat voineet riitautua. Aikataulu voisi olla mahdoton toteuttaa. Rahat olisivat voineet jäädä matkalle. Rahat olisi voitu siirtää parempiin taskuihin. Näin projektityön seuraaminen seitsemän vuoden ajan on tuonut viisautta ja varovaisuutta, joskus tuntuu että liikaakin.

Perillä kaikki oli onneksi kuten pitikin, ja oli ilo seurata, miten yhdessä tehdyt suunnitelmat käyvät toteen. Paljon olisi voinut tehdä jo tässä vaiheessa toisin - esimerkiksi budjettia ei ehkä olisi tarvinnut laskea niin tarkasti, että euron kurssin heilahtaessa joudutaan kokouksen keksipaketit laskemaan uudelleen.

Yksi kiinnostavimmista tapahtumista oli juuri se, jota ei pitänyt olla ollenkaan: kampanja, jossa köyhät vanhukset pääsevät ilmaiseksi lääkäriin kadulle pystytetyissä teltoissa. Pelkäsimme eettisiä seurauksia siitä, kun löydetään vaarallisia sairauksia tai ainakin huolestuttavia löydöksiä, eikä projektillamme ole niitä tarkoitus eikä mahdollisuus järjestää, eikä vanhuksella vakuutusta. Kumppanijärjestö oli kuitenkin omasta aloitteestaan tällaisen tapahtuman järjestänyt ja ilmeisesti sille oli myös tilausta.

Vanhuksia saapui paikalle konsultoimaan ilmaiseksi lääkäriä, hammaslääkäriä, psykologia, kätilöä, lakimiestä taikka parturia. Triagessa kaikilta mitattiin vaivasta riippumatta ensin verenpaine, ja sitten käytiin asiaan. Kipuja lääkittiin paikallisten hankkimilla lääkenäytteillä tai sitten konsultoitiin psykologia, jos joka paikan kolotukseen ei muu auttanut.

Toisin kuin kuviteltiin, kyseessä ei useimmiten ollut ensimmäinen kontakti terveydenhuoltoon kyseisen vaivan vuoksi. Päinvastoin, monet vanhukset ja ohikulkijatkin tuntuivat käyttävän hyväkseen tilaisuutta saada ongelmaansa toinen tai kolmaskin mielipide. Eräs lääkärin teltasta juuri poistunut rouva tuli suoraan luokseni ja halusi kuulla minunkin mielipiteeni tinnitukseen määrätystä kalkkisalpaajasta. Mikä avuksi, kun korvalääkäri eikä nyt tuokaan lääkäri osannut auttaa?

Teltassa on vaikea rakentaa luottamuksellista potilassuhdetta, ja aivan kuten terveyskeskuksessa, reseptin kirjoittaminen luo illuusion auttamisesta. En usko että rouva minunkaan mielipiteeseeni tyytyi, etenkään kun en keksinyt uutta ihmelääkettä, vaan käskin jättää toisetkin ostamatta.

Tyytyväisimmät asiakkaat taisivat poistua parturin luota: ylikasvaneen kampauksen ongelma oli ratkaistu, eikä asiasta tarvinnut huolehtia seuraavaan kuukauteen. Muissa teltoissa jäimme pohtimaan parempia auttamisstrategioita.