Matkustin taannoin lähijunalla Santiagosta etelään mökille. Aiemmin matka on ajettu autolla leveää moottoritietä, joka kulkee kaukana asutuksesta, mutta junalla matkustaessa pääsi ihmisten takapihoille ihmettelemään elämänmenoa Santiagon köyhissä lähiöissä. Junan ikkunasta vilahti ohi kilometrikaupalla ankeita lähiöitä joiden hätäisesti rakennetuissa rumissa kerrostaloissa asuu meidän onnekkaampien palvelusväki - muuta kosketusta en näihin lähiöihin varmaan koskaan saa.

Tunnin matka täpötäydessä junassa kantamusten kanssa seisten tuntui pitkältä ja ikävältä. Ei ihme, että vaunussa ei ollut meidän lisäksemme ketään ylempään tuloluokkaan kuuluvaa - ovat kaikki ostaneet auton ja siirtyneet sille leveälle moottoritielle. Ainoastaan vieressä kikattavat kolme sinisilmäistä teiniä näyttivät epäilyttävän rikkailta helmikorvakoruineen ja hammasrautoineen, olivat varmaan matkalla mökille. Ehkä niillä ei vielä ole ajokorttia.

Olisiko hyvä että junassa olisi erikseen ykkös- ja kakkosluokka, jotta nekin, joilla on varaa maksaa mukavuudesta, saattaisivat mennä junalla ja vähentää hieman Santiagon saastepilveä? Toisaalta, tarvitaanko tässä maassa enempää tapoja erotella ihmisiä tulotason mukaan? Minäkin olen viidessä kuukaudessa oppinut päättelemään varakkuustason ihmisten kasvojenpiirteistä. Huomasittehan miten nokkelasti analysoin jo koko junavaunun alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvaksi? Aksentteja en vielä tunnista, onneksi, sillä tämä olisi vielä spesifimpi menetelmä ja paljastaisi, missä koulussa kukin on opiskellut.

Toisen kerran metrossa matkustaessa yritin paikallistaa epämiellyttävän hajun perusteella, kuka kanssamatkustajista kulki elämän laitapuolelta, enkä voinut uskoa hajun lähteeksi vieressäni istuvaa miestä, koska hänellä oli siniset silmät. Jälkeenpäin häpesin vaaleaa elitismiäni, varsinkin kun kuvailin miehelleni kyseessä olleen ?vaalean, sivistyneen näköisen miehen?.

Palvelusväkeäkin on taloon hankittu, jotta tuntisin itseni vielä enemmän valkoiseksi riistäjäksi. Kyllästyimme Santiagon pölyyn ja siivousvuoroista kinastelemiseen, ja nyt María-rouva siivoaa talon katosta lattiaan kahden viikon välein. Viiden tunnin urakasta maksamme noin 20 euroa, mikä on paikallisittain hyvä taksa ja tuottaa keskiarvoa paremman kuukausipalkan. Pimeänä työntekijänä María jää paitsi eläke-eduista, mutta saa sentään alimman kategorian terveysvakuutuksen. Päivämaksu on kuitenkin Maríalle kannattavampi, koska kotiapulaisten virallisen sopimuksen mukainen minimipalkka on tavallista minimiäkin (n. 170 euroa kuukaudessa) alhaisempi, joten päätin olla murehtimatta palkanmaksusta toistaiseksi sen enempää.

On muutenkin tarpeeksi vaikeaa sopeutua luokkayhteiskuntaan näin vanhemmalla iällä - chileläisillä itsellään on ollut esikoulusta lähtien aikaa hyväksyä oma asemansa yhteiskunnassa, sillä koulun valinta kertoo kaiken olennaisen sinusta, perheestä ja tulevaisuudestasi. Onneksi sellaisia valintoja ei ihan pian ole edessä!