Blogi | David Livingstone-seura

Tilaa uutiskirje!

Blogi

Päättömyyksiä Niina Markkula 14.3.2011

Niina Markkula on hiljattain chileläistynyt nuori lääkäri, jonka päivät kuluvat Stataa pyöritellessä ja latinovaimon tavoille opetellessa.

Chileläisiä on puhuttanut vuoden lopussa julkisuuteen noussut tapaus, jossa nuori nainen sai raskausviikolla 11 tietää, että hänen odottamallaan sikiöllä on anenkefalia. Koska abortti Chilessä on lailla kielletty, nainen joutui kantamaan sikiötä raskausviikolle 33, minkä jälkeen kyseessä ei enää ole abortti vaan synnytyksen käynnistys.

Ikään kuin päättömän lapsen synnyttäminen ei olisi riittävän traagista, naisella oli lehtitietojen mukaan taustalla myös yksi alkuraskauden keskenmeno ja edellisen kaksosraskauden keskenmeno viidennellä kuulla. Lisäksi hänellä oli todettu jatkotutkimuksia vaativa kohdunkaulan muutos. Turhautunut ja surullinen nainen nousi barrikadeille, valittaen kohtelustaan sairaalassa ja tilanteesta ylipäänsä useamman lehden palstalla.

Ja tulosta syntyi nopeasti: sosialistipuolueen senaattori Fulvio Rossi sekä konservatiivipuolueen senaattori Evelyn Matthei toivat esiin lakiehdotuksen, jonka mukaan ns. terapeuttinen abortti sallittaisiin siinä tapauksessa, että sikiö on elinkelvoton. "Naisella on oikeus päättää", sanoi Matthei, suututtaen suurimman osan puoluetovereistaan ja poliittisesta johdosta presidenttiä myöten.

Chilessä on yksi maailman tiukimmista aborttilaeista, joka kieltää abortin kaikissa olosuhteissa, myös siinä tapauksessa että äidin henki on vaarassa, tai kun kyseessä on elinkelvoton sikiö. Kuten kaikkialla maailmassa, myös Chilessä tehdään abortteja, varovaisenkin arvion mukaan kymmeniä tuhansia vuodessa. 2000-luvun alussa laittomat abortit olivat kolmanneksi suurin syy maan äitikuolemiin, jotka toki onneksi ovat harvinaisia.

YK:n ihmisoikeuselimet ovat ilmaisseet huolensa maan aborttilainsäädännöstä, erityisesti koskien tilanteita, joissa raskaus vaarantaa äidin hengen tai on saanut alkunsa raiskauksen seurauksena. Käytännössä raskauksia kyllä keskeytetään, jos äidin henki on vaarassa, mutta toimenpiteen suorittava henkilökunta ottaa suuren riskin: rangaistus abortin tekemisestä on jopa kolmen vuoden vankeustuomio.

Laki on suhteellisen tuore: se säädettiin diktatuurihallituksen viimeisenä toimivuonna 1989, eivätkä kaksi demokratian vuosikymmentä ole tuoneet asiaan muutosta. Eikä näytä tulevan nytkään: tultuaan hiljattain valituksi työministeriksi Evelyn Matthei ilmoitti, ettei enää aio ajaa asiaa joka ei kuulu hänen työtehtäviinsä. Esitettiin jopa epäilyjä, että hänet nostettiin ministeriksi, jotta lakialoite senaatissa menettäisi tukea.

Abortin laittomuus ja huono saatavuus näkyy arkielämässä. Lähipiirimme tavallisilla nuorilla ihmisillä on nuoruuden seurustelukumppanien kanssa saatuja lapsia, joita he eivät koskaan näe. Sukulaispoika ei ehtinyt edes muuttaa yhteen lapsensa äidin kanssa, kun teinien seurustelu jo tuli tiensä päähän. Kollega taas oli jo eronnut tyttöystävästään, mutta bonusyön seurauksena alkunsa saanut raskaus sai heidät järjestämään pikahäät.

Omasta liberaalin suomalaisesta näkökulmastani ("tehän tykkäätte tappaa vauvoja" minulle on sanottu vain osittain leikillään) on väärin jo se, ettei syystä tai toisesta ei-toivottua raskautta voi keskeyttää turvallisesti. Aivan käsittämätöntä taas on, että naisen pitää monta kuukautta kantaa käytännössä kuollutta sikiötä tai vaarantaa oma henkensä raskauden vuoksi koska joukko miehiä on joskus päättänyt, että elämän alku ajoittuu siittiön ja munasolun kohtaamiseen.

Kommentit (0)

Ulkomaankirjeenvaihtaja Niina Markkula 17.11.2010

Niina Markkula on hiljattain chileläistynyt nuori lääkäri, jonka päivät kuluvat Stataa pyöritellessä ja latinovaimon tavoille opetellessa.

Ulkomaankirjeenvaihtaja tekee tällä kertaa huomioita ulkomaalaisuudesta sen kunniaksi, että oleskelen Chilessä viimeinkin luvan kanssa. Pitkäpiimäisen prosessin jälkeen tätä statusta osaa arvostaa, muttei sittenkään ehkä tarpeeksi.

Ensimmäisen kerran hermot menivät jo hakemusta täyttäessä. Suurin ongelmani oli kieli: kaikki ulkomaalaisia koskevat ohjeet ja lomakkeet ovat saatavilla, luonnollisesti, vain espanjaksi. Vaikka kieleni taipuu jo ostosten lisäksi myös kahvipöytäkeskusteluun, lakipykälien tavaaminen espanjaksi oli aika takkuista. Ensimmäinen rajoite maassa oleskelulle on siis sujuva kielitaito.

Yritin käydä kysymässä neuvoja myös ulkomaalaisvirastossa: jonotettuani tunnin turhaan ymmärsin, että minun tarvitseekin ottaa lomake pöydältä ja lähettää se postissa. Onnekseni lähipiiriimme kuuluu lakimies, jota ilman en olisi osannut täyttää hakemusta ja kerätä lukuisia tarvittavia liitteitä. Eipä esimerkiksi olisi tullut mieleen käydä allekirjoittamassa selvitystä tuloistani ja menoistani notaarin valvovien silmien alla jotta asiakirja olisi riittävän virallinen.

Kesken prosessin lähdin matkalle ylitettyäni sallitun 90 päivän oleskelun, mutta hakemukseni ei vielä ollut ehtinyt edes järjestelmään asti. Jouduin hakemaan ulkomaalaisvirastosta sanktiotodistuksen, jossa tunnustan olevani maassa laittomasti. Olisin nauranut lapulle mutta kahden tunnin jonotus aamutuimaan muiden paperittomien kanssa hyydytti hymyn.

Kun kirje oleskeluluvan myönnöstä vihdoin tuli, iloitsin prosessin päättymisestä. Liian aikaisin. Edessä oli viiden tunnin odotus ulkomaalaisvirastossa passin leimaamiseksi, kahden tunnin odotus poliisilaitoksella osoitteeni rekisteröimiseksi, ja vielä odottavat visiitit maistraattiin henkilökorttihakemuksen tekemiseksi ja noutamiseksi. Nopeasti ei selvitä sieltäkään: kulkiessani yhdeksältä aukeavan maistraatin ohi klo 7.45 jono oli vasta kymmeniä metrejä pitkä. Aamukahdeksalta jono ulkomaalaisvirastoon kiersi portaita kolmannesta kerroksesta kuudenteen ja takaisin. Varhaisimmat jonottajat tulevat viraston edustalle kuulemma jo neljältä aamuyöllä.

Pahempaa kuin odotus ja ajan tuhlaaminen on kuitenkin meidän jonottajien kohtelu: tilat ovat selvästi liian pienet päivä päivältä kasvavalle ihmismassalle, ja happi, istuimet ja kärsivällisyys loppuvat nopeasti kesken. Portailla tai lattialla istuminen ja käytävässä maleksiminen on kuitenkin kielletty, mistä viraston työntekijät topakasti muistuttavat aina tarvittaessa, saaden jonottajan tuntemaan itsensä huonosti käyttäytyväksi koululaiseksi. Pois siitä portailta! Älkää istuko ikkunalaudalla! Menkää pois tieltäni! Kyllä sinne mahtuu!

Kiukutellessani näistä sangen pienistä vastoinkäymisistä yritin muistuttaa itseäni, miten onnellisessa asemassa olen: kertaakaan koko prosessin aikana minun ei ole tarvinnut pelätä, etten saisi oleskelulupaa. Ja jos en saisikaan, voin aina käydä uusimassa turistiviisumini rajan takana. Osaan lukea ja kirjoittaa, olen opiskellut riittävästi ymmärtääkseni miten maahanmuuttoprosessi toimii. Tiedän olevani oikeutettu oleskelulupaan, eikä kukaan voi karkottaa minua pois. Apunani on ystävällinen lakimies.

Ennen kaikkea: olen lähtenyt kotimaastani vapaaehtoisesti, ja voin palata sinne milloin tahansa. Kokemukseni ei ole mitään, ei niin mitään, verrattuna niihin jotka eivät jonottaessa lue romaania ja mutusta pulllaa vaan hikoilevat jännityksestä karkotusta peläten. Jos pelkään kovaäänistä, epäystävällistä virastomiesta, niin miltä se tuntuu niistä joita viranomaiset ovat oikeasti kohdelleet kaltoin? Jos tunnen itseni tyhmäksi ja avuttomaksi monimutkaisten kaavakkeiden edessä, miten niistä selviytyy kouluja käymätön perulainen siivooja? Ja jos suutun joka kerta kun vaaleahkon tukkani perääni huudetaan ja vihelletään kadulla, niin miltä tuntuu olla positiiviseksi tarkoitetun huomion sijaan haukkumasanojen ja vihamielisten katseiden kohteena?

Yritän lopettaa valittamisen tähän.

Kommentit (0)

Ulkomaankirjeenvaihtaja Niina Markkula 13.10.2010

Niina Markkula on hiljattain chileläistynyt nuori lääkäri, jonka päivät kuluvat Stataa pyöritellessä ja latinovaimon tavoille opetellessa.

Chilen-kirjeenvaihtaja pahoittelee pitkää hiljaisuutta, jota ei voi edes puolustella kesälomilla, koska täällä on eletty pitkää ja pimeää talvea. Suomen-matkakin mahtui tähän väliin ja piristi kovasti koti-ikävästä kärsinyttä kirjeenvaihtajaa. Kotona ei mikään ollut muuttunut, mitä nyt kesä tuntui tavallista kuumemmalta, mansikat maistuivat makeammilta ja seura oli vielä tavanomaista hauskempaa. Kun elohopea Suomessa siirtyi lähemmäksi nollaa kuin kahtakymmentä, tuntui ihan viisaalta palata takaisin eteläiselle pallonpuoliskolle.

Jatkan eriarvoisuus-teemalla ja aion tällä kertaa jakaa kokemuksen, jonka tarkoitus oli järkyttää ja ravistella suomalaisia Global Health -kurssilaisia, mutta järkyttymään pääsi myös itse järjestäjä. Halusimme näyttää käytännössä, miten kahden kerroksen terveyspalvelut Chilessä toimivat, ja vieraillimme ensin julkisen puolen Pohjois-Santiagosta vastaavan akuuttisairaala San Josen päivystyksessä ja sitten rikkaille ja ulkomaalaisille suunnatussa hulppeassa yksityissairaala Clínica Las Condesissa.

San Joséssa meidät tyrkättiin ensimmäiseen vastaan tulevaan huoneeseen odottamaan oppaamme vapautumista. Kyseessä oli teho-osaston odotushuone. Siis huone, jossa tehohoitoa tarvitsevat potilaat odottavat pääsyä osastolle jopa useita päiviä. Vastaavaa huonetta ei olekaan Meilahdessa tullut vastaan. Täpötäyden huoneen nurkassa oli useampi tajuton potilas intuboituina. Vastapäätä istui raskaasti huohottava nainen koko naama turpeana, lohkeilevat huulet verta valuen, ja näytti erittäin irvokkaalta klovnilta (myöhemmin hänellä kerrottiin olevan Stevens-Johnsonin syndrooma josta en tiennytkään juuri mitään). Teho-osastolta tuttu rauhallisuus, äänettömyys ja koneiden piipitys vain puuttui. Henkilökuntaa säntäili ympäriinsä avoimista oviaukoista, ja niitä koneita, niin, niitä ei tosiaan tainnut juuri ollakaan.

Kierros päivystyksen muissa tiloissa ei ollut paljon lohdullisempi: kymmenittäin toinen toistaan sairaampia mummoja makasi rivissä puolialastomina henkeään haukkoen. Kun sängyt olivat loppuneet, otettiin avuksi rivi muovituoleja. Itse teho-osastolla oli sentään rauhallista ja piipittäviä koneita ja syy jonoonkin valottui hieman: keskimääräinen hoitoaika osastolla on neljä viikkoa, koska tarvittavien tutkimusten saaminen kestää niin kauan.

Iltapäiväksi hurautimme Clínica Las Condesiin, missä kaikki oli juuri niin hienoa kuin kuvitella saattaa: leveät ja kiiltävät käytävät, ystävällistä henkilökuntaa valmiina vastaanottamaan meidät, kaapeissa hienoimmat pelit ja vehkeet. Itse potilaita ei näkynyt lainkaan, koska he olivat kaikki himmennetyin lasein varustetuissa yksityisissä tutkimushuoneissaan, tulivatpa sitten nuhan tai vatsakivun vuoksi. Kiersimme myös sairaalan muita osastoja ja ihailimme heidän omaa helikopteriaan, jolla kiidätetään paikalle hiihtoreissulla itsensä loukanneita silmäätekeviä. Osaston huoneet ovat hienompia kuin useimmat hotellit joissa olen ollut, ja niihin voi lääketieteellisten palvelujen lisäksi tilata vaikka hieronnan tai kasvohoidon kärsimyksiä lievittämään.

Hoidon hinnat eivät selvinneet kummassakaan paikassa ahkerasta kyselystä huolimatta, ehkäpä siksi etteivät lääkärit ole niiden kanssa suoraan tekemisissä. Ystäväni oli kuitenkin maksanut vaivaisen VTI:n hoidosta parisataa euroa, ja lasku kasvaa moninkertaiseksi jos huomaamattaan tulee otetuksi osastolle - se kun on yksi päivystystoiminnan avoimesti ääneen lausutuista tavoitteista.

Oppaanamme toimi naapurini, päivystyslääketieteen erikoislääkäri César, joka useimpien chileläiskollegoiden tavoin työskentelee aamupäivät julkisella ja iltapäivät yksityisellä puolella. Niin kuin kai Suomessakin, julkinen puoli tarjoaa ammatillista haastetta ja prestiisiä, ja yksityinen tuo leivän pöytään. Erot vain ovat moninkertaiset näissäkin suhteissa: palkka julkisella puolella voi olla kymmeneksen yksityisen tienesteistä, ja vastaavasti sinne saapuvat tapaukset poikkeuksetta pitkälle edenneitä ja todellista haastetta tarjoavia.

Yritin koko päivän varovasti tiedustella Césarilta, miltä tuntuu olla päivittäin töissä kahdessa niin erilaisessa maailmassa: miltä tuntuu odottaa sairaan potilaan TT:aa viikko, ja samana päivänä tilata se toiselle potilaalle päivystyksenä lähinnä laskun kasvattamiseksi? Vaikeaahan se on, arvioi César, mutta ei osannut tai halunnut valaista asiaa sen enempää. Järkytyksestä taisimme kärsiä vain me suomalaiset.

Kommentit (0)

Junamatka ja ahdistavat yhteiskuntaluokat Niina Markkula 26.6.2010

Niina Markkula on hiljattain chileläistynyt nuori lääkäri, jonka päivät kuluvat Stataa pyöritellessä ja latinovaimon tavoille opetellessa.

Matkustin taannoin lähijunalla Santiagosta etelään mökille. Aiemmin matka on ajettu autolla leveää moottoritietä, joka kulkee kaukana asutuksesta, mutta junalla matkustaessa pääsi ihmisten takapihoille ihmettelemään elämänmenoa Santiagon köyhissä lähiöissä. Junan ikkunasta vilahti ohi kilometrikaupalla ankeita lähiöitä joiden hätäisesti rakennetuissa rumissa kerrostaloissa asuu meidän onnekkaampien palvelusväki - muuta kosketusta en näihin lähiöihin varmaan koskaan saa.

Tunnin matka täpötäydessä junassa kantamusten kanssa seisten tuntui pitkältä ja ikävältä. Ei ihme, että vaunussa ei ollut meidän lisäksemme ketään ylempään tuloluokkaan kuuluvaa - ovat kaikki ostaneet auton ja siirtyneet sille leveälle moottoritielle. Ainoastaan vieressä kikattavat kolme sinisilmäistä teiniä näyttivät epäilyttävän rikkailta helmikorvakoruineen ja hammasrautoineen, olivat varmaan matkalla mökille. Ehkä niillä ei vielä ole ajokorttia.

Olisiko hyvä että junassa olisi erikseen ykkös- ja kakkosluokka, jotta nekin, joilla on varaa maksaa mukavuudesta, saattaisivat mennä junalla ja vähentää hieman Santiagon saastepilveä? Toisaalta, tarvitaanko tässä maassa enempää tapoja erotella ihmisiä tulotason mukaan? Minäkin olen viidessä kuukaudessa oppinut päättelemään varakkuustason ihmisten kasvojenpiirteistä. Huomasittehan miten nokkelasti analysoin jo koko junavaunun alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvaksi? Aksentteja en vielä tunnista, onneksi, sillä tämä olisi vielä spesifimpi menetelmä ja paljastaisi, missä koulussa kukin on opiskellut.

Toisen kerran metrossa matkustaessa yritin paikallistaa epämiellyttävän hajun perusteella, kuka kanssamatkustajista kulki elämän laitapuolelta, enkä voinut uskoa hajun lähteeksi vieressäni istuvaa miestä, koska hänellä oli siniset silmät. Jälkeenpäin häpesin vaaleaa elitismiäni, varsinkin kun kuvailin miehelleni kyseessä olleen ?vaalean, sivistyneen näköisen miehen?.

Palvelusväkeäkin on taloon hankittu, jotta tuntisin itseni vielä enemmän valkoiseksi riistäjäksi. Kyllästyimme Santiagon pölyyn ja siivousvuoroista kinastelemiseen, ja nyt María-rouva siivoaa talon katosta lattiaan kahden viikon välein. Viiden tunnin urakasta maksamme noin 20 euroa, mikä on paikallisittain hyvä taksa ja tuottaa keskiarvoa paremman kuukausipalkan. Pimeänä työntekijänä María jää paitsi eläke-eduista, mutta saa sentään alimman kategorian terveysvakuutuksen. Päivämaksu on kuitenkin Maríalle kannattavampi, koska kotiapulaisten virallisen sopimuksen mukainen minimipalkka on tavallista minimiäkin (n. 170 euroa kuukaudessa) alhaisempi, joten päätin olla murehtimatta palkanmaksusta toistaiseksi sen enempää.

On muutenkin tarpeeksi vaikeaa sopeutua luokkayhteiskuntaan näin vanhemmalla iällä - chileläisillä itsellään on ollut esikoulusta lähtien aikaa hyväksyä oma asemansa yhteiskunnassa, sillä koulun valinta kertoo kaiken olennaisen sinusta, perheestä ja tulevaisuudestasi. Onneksi sellaisia valintoja ei ihan pian ole edessä!

Kommentit (0)

Ulkomaankirjeenvaihtaja Niina Markkula 3.5.2010

Niina Markkula on hiljattain chileläistynyt nuori lääkäri, jonka päivät kuluvat Stataa pyöritellessä ja latinovaimon tavoille opetellessa.

Chilen-kirjeenvaihtajan blogi alkaa poikkeuksellisesti Perusta, missä olimme chileläisen mieheni kanssa Lääkärin sosiaalisen vastuun hankevalvontamatkalla huhtikuussa.

Vaikka olinkin ensimmäisen kerran samaisella matkalla Perussa jo seitsemän vuotta sitten, oli tunnelma hankkeen vastuuhenkilönä toinen. Huolettomana juniorina kävin tapaamisissa ministeriössä, kansalaisjärjestöissä ja hankkeen kohdekouluissa antamatta puutteellisen kielitaidon tai minkään muunkaan häiritä - ymmärsin mitä ymmärsin ja jos en ymmärtänyt, ymmärsin olla hiljaa ja nyökytellä.

Tällä kertaa olimme molemmat hermostuneita jo etukäteen kaikesta siitä, mikä olisi voinut mennä pieleen, vaikkei hanke ollut kestänyt kuin pari kuukautta. Hankkeen kaksi vastuuhenkilöä olisivat voineet riitautua. Aikataulu voisi olla mahdoton toteuttaa. Rahat olisivat voineet jäädä matkalle. Rahat olisi voitu siirtää parempiin taskuihin. Näin projektityön seuraaminen seitsemän vuoden ajan on tuonut viisautta ja varovaisuutta, joskus tuntuu että liikaakin.

Perillä kaikki oli onneksi kuten pitikin, ja oli ilo seurata, miten yhdessä tehdyt suunnitelmat käyvät toteen. Paljon olisi voinut tehdä jo tässä vaiheessa toisin - esimerkiksi budjettia ei ehkä olisi tarvinnut laskea niin tarkasti, että euron kurssin heilahtaessa joudutaan kokouksen keksipaketit laskemaan uudelleen.

Yksi kiinnostavimmista tapahtumista oli juuri se, jota ei pitänyt olla ollenkaan: kampanja, jossa köyhät vanhukset pääsevät ilmaiseksi lääkäriin kadulle pystytetyissä teltoissa. Pelkäsimme eettisiä seurauksia siitä, kun löydetään vaarallisia sairauksia tai ainakin huolestuttavia löydöksiä, eikä projektillamme ole niitä tarkoitus eikä mahdollisuus järjestää, eikä vanhuksella vakuutusta. Kumppanijärjestö oli kuitenkin omasta aloitteestaan tällaisen tapahtuman järjestänyt ja ilmeisesti sille oli myös tilausta.

Vanhuksia saapui paikalle konsultoimaan ilmaiseksi lääkäriä, hammaslääkäriä, psykologia, kätilöä, lakimiestä taikka parturia. Triagessa kaikilta mitattiin vaivasta riippumatta ensin verenpaine, ja sitten käytiin asiaan. Kipuja lääkittiin paikallisten hankkimilla lääkenäytteillä tai sitten konsultoitiin psykologia, jos joka paikan kolotukseen ei muu auttanut.

Toisin kuin kuviteltiin, kyseessä ei useimmiten ollut ensimmäinen kontakti terveydenhuoltoon kyseisen vaivan vuoksi. Päinvastoin, monet vanhukset ja ohikulkijatkin tuntuivat käyttävän hyväkseen tilaisuutta saada ongelmaansa toinen tai kolmaskin mielipide. Eräs lääkärin teltasta juuri poistunut rouva tuli suoraan luokseni ja halusi kuulla minunkin mielipiteeni tinnitukseen määrätystä kalkkisalpaajasta. Mikä avuksi, kun korvalääkäri eikä nyt tuokaan lääkäri osannut auttaa?

Teltassa on vaikea rakentaa luottamuksellista potilassuhdetta, ja aivan kuten terveyskeskuksessa, reseptin kirjoittaminen luo illuusion auttamisesta. En usko että rouva minunkaan mielipiteeseeni tyytyi, etenkään kun en keksinyt uutta ihmelääkettä, vaan käskin jättää toisetkin ostamatta.

Tyytyväisimmät asiakkaat taisivat poistua parturin luota: ylikasvaneen kampauksen ongelma oli ratkaistu, eikä asiasta tarvinnut huolehtia seuraavaan kuukauteen. Muissa teltoissa jäimme pohtimaan parempia auttamisstrategioita.

Kommentit (0)